Siinä se nyt löllöttää:

Kansitettu työ, 18 vuoden koulutusrupeaman tiivistymä. Haikeaahan tämä myös on, mutta päällimmäisenä tunteena kuitenkin helpotus ja ilo.

Tavallaan sääli, etten hurahtanut enemmän tutkimustouhuun, jolloin olisin luontevasti voinut jäädä jatko-opiskelemaan. Aina uusissa työpaikoissa menee aikansa ennen kuin oppii aihepiirin ja tutustuu työkavereihin. Nyt jouduin jättämään tutkimusryhmän siinä vaiheessa, kun juuri vasta olin päässyt vauhtiin ja löytänyt paikkani työyhteisössä. Parempi kuitenkin näin, kun tuo tutkijan ura ei nyt tuntunut ihan minun jutulta.

Mietin tuossa myös, että varsinaista aktiivista tiivistä kirjoittamistyötä ei kyllä 10 kuukauden ajanjaksosta kamalasti ollut. Olisiko dipan voinut kirjoittaa vaikkapa 3 kuukaudessa? Ehkä, mutta toisaalta taas uskon että lopputyön tekemiseen kuuluu se tuskailuun, ähkäilyyn ja pähkäilyyn käytetty aika. Sitä kautta ajatuksista muodostuu sitten tuollainen musta möykky, johon ei halua kajota vähään aikaan. En halua tietää vähään aikaan niistä kirjoitusvirheistä, joita tuohon jäi. :)

Nyt onkin aika ennennäkemätön ajanjakso meneillään, kun ensimmäistä kertaa liki kahteenkymmeneen vuoteen on 1,5 viikkoa aikaa ilman minkäänlaisia velvoitteita mihinkään oppilaitokseen tai työnantajaan. Sitten alkaakin se kliseinen 40 vuoden putki kohti eläkettä. :( :)